Isovanhemman kokemuksia ja muistoja sodasta


 Maria Myllylä pyysi saada haastatella isovanhempiaan heidän sotakokemuksistaan ja -muistoistaan 29.1.2016 Salon yhteiskoulussa pitämäänsä esitelmää varten. Seuraava muistio on kirjoitettu vastauksena hänen yllättäviin ja hyviin kysymyksiinsä: 

Pommituksissa varjeltunut Ratakatu 11, jossa kotimme sijaitsi. Kuva 1970

Pommituksissa varjeltunut Ratakatu 11, jossa kotimme sijaitsi. Kuva 1970

Sotaan valmistautumista ja varustautumista

En tunnista kokemusmaailmassani sotaa edeltävän ajan muistoja enkä asioita. Olin vasta neljä vuotta vanha, kun talvisota syttyi. Sen jälkeisille sotavuosille minulla ei ollut vielä vertailupohjaa muunlaiselle elämälle. Filmini lähti pyörimään syksyllä 1939. Sota -sana oli vanhempieni ja kotona vierailevien tuttujen huulilla. llmeet olivat vakavia ja se vaikutti myös minuun. Tilanteen vakavuus herätti lapsen maailmassa tunteita, jotka jäivät pysyvästi mieleen.

Liikekannallepanosta, armeijan yksiköiden kokoonpanosta puhuttiin sodan valmisteluun liittyvänä asiana. Se konkretisoitui myös käytännön valmisteluissa kotirintamalla. Kaupungin väestönsuojelutoimi johti työtä. Isäni toimi terveydellisistä syistä kotirintamalla väestönsuojelutehtävissä. Ikkunoihin tuli laittaa pimennysverhot, etteivät rakennukset olisi tunnistettavissa ilmasta käsin. Kotipihalle ja viereiseen puistoon kaivettiin sirpalesuojia. Viereisen ratapihan alikulkusiltoihin tehtiin pommisuojia Raksilan ja keskustan asukkaita varten. Isompien talojen katoille asennettuja hälytyssireeneitä koekäytettiin ja väestönsuojiin menoa harjoiteltiin.

Sodan alkuvaiheessa, kovana pakkastalvena perheemme muutti kuorma-auton lavalla naapuripitäjän Pikkaralan kylästä ostettuun mökkiin, pakopirttiin, jonka saunassa syntyi perheemme kuudes lapsi. Isän työssäkäynnin hankaloitumisen vuoksi perhe palasi pian takaisin kaupunkiin.

Sotapelejä ei ollut eikä niitä tarvittu. Sotaleikissäni keräsin kiviä talomme portille ja sanoin äidin muistin mukaan, ettei tästä portista Molotovia (Neuvostoliiton silloista ulkoministeriä) päästetä. Tein liiterissämme sahatuista pölkyistä pilkkeitä, sen ajan biodieseliä armeijan autojen häkäpöntöissä käytettäväksi. Isä osti sodan alkuaikoina Salora-radion ja kuunteli uutisia lasten metelissä korva vastaanottimessa. Sitä ennen olimme Kaleva-lehden, isän työpaikan ja naapurien tiedonvälityksen varassa. Isä toimi työnjohtajana VR:n konepajalla veturien korjauksessa. Äiti osti ruuan Arinan vastakirjalla ja maksoi sen isän tilipussista. Maakunnan soilta ja marjametsiltä hankittiin muonatäydennystä.  Jotakin hamstraustakin oli ison perheen elättämiseksi. Juna oli usein kulkuvälineenä meidän vapaalippulaisten matkoilla.

Tärkeimpien elintarvikkeiden ostaminen oli säännösteltyä. Kansanhuolto antoi jokaiselle määräosaan oikeuttavan ostokortin kuponkeineen. Kodissamme jokainen säilytti omaa osaansa laatikossaan. Olin nuuka ja minun annokseni saattoivat pilaantua. Lapsi koki sota-aikana ilmenneet vanhempien  vakavat sairaudet ulkoisia uhkia suurempana pelon aiheena. Äidin lihapullat ja isän laulut, reippaat siskot ja veljet ystävineen pitivät elämää yllä. Paremman elämän haaveina olivat oma sauna ja oikea vessa. Isä kävi ”ihanteella” lenkkipoluillaan metsässä.

Oulu tulilinjalla ja pommitusten kohteena

Oulu sijaitsee kapeimmalla kohdalla Suomen vyötäröllä. Hyökkääjän tavoitteena oli katkaista maamme tältä kohdalta kahtia ja eristää Suomi yhteydestään Skandinaviaan. Pääosin Oulusta koottu JR 65 9.divisioona eversti Hj Siilasvuon johdolla torjui sodan alussa Suomussalmen taisteluissa kotikaupunkimme ja koko Suomen kannalta kohtalokkaan aikeen. Tulipalopakkasetkin olivat silloin Suomen puolella. Raatteentielle jääneestä sotakalustosta löytyi varusteet punaisia mattoja myöten Oulussa järjestettävää voitonjuhlaparaatia varten.

Oulu oli monien pommitusten kohteena. Sodan alussa ilmapuolustuksemme oli alkutekijöissään. Pommikoneet lensivät 2500-3000 metrin korkeudessa ollakseen kuularuiskujen ulottumattomissa. Puutalokaupunkiin kylvettiin palopommeja ja raskaampiin rakenteisiin räjähdyspommeja. Kotimme sijaitsi VR:n konepajan ja ratapihan vieressä ja sai tästä johtuen niskaansa kumpaakin tavaraa. Yksi kone ammuttiin alas, josta Kaarelan pellolta löytämääni romuosaa säilytin muistona. Sota-asiakirjojen mukainen yhteenveto Oulun pommituksista, joiden kohteena kirjoittaja on ollut 5-8 vuoden ikäisenä:

1.1.1940   ennen puoltapäivää 2 laivuetta 18 konetta
21.1.1940   päivällä 16 konetta, illalla 13 konetta ja yöllä 4 laivuetta, joissa 3-10 konetta 20.9.1942   yksinäisen koneen pommitus
22.9.1942   pommit VR konepajalle, Pallaksen ja Arinan taloihin sekä Kino-Aulan pihalle
21.2.1944   illalla 25 konetta 8 aaltona molempia pommeja
26.2.1944   illalla 10-15 konetta molempia pommeja
27.2.1944  1.aalto eri suunnista klo 19.15. 2. aalto kaupungin ulkopuolelle
28.2.1944   3.aalto 80-90 konetta 23 aaltona, tuhoisin

Pommituksista varoitettiin nousevan ja laskevan äänen hälytyssireeneillä. Talvisodan aikana annettiin Oulussa 18 hälytystä ja jatkosodan aikana 103 hälytystä. Niiden kuuleminen karmaisi.

Yksi yllätyspommitus Maurin päivänä 22.9.1942 jäi erikoisesti viisivuotiaan pojan mieleen. Suuri räjähdyspommi tuli muutaman kymmenen metrin päähän kadun toiselle puolelle kotiamme VR:n konepajan alueelle. Ratakiskot ja kivet lensivät talon yli pihalle ja naapuritalojen seinään. Konttasin pimeydessä vanhempien sängyn luo ja särjin mennessäni arvokkaan pöytälampun lasivarjostimen. Talon vintille ja rappusille tuli palopommeja. Jos olisimme olleet pommisuojassa, niitä eivät isämme ja naapurimme olisi olleet sammuttamassa.

Pommikoneen linjalla Puistikkokatu-Pakkahuoneenkatu oli myös Vinellin talo. Heidän kanssaan vihoissa ollut kertoi rukoilleensa, että se saisi osuman ja palaisi. Hän pahoitteli, ettei se toteutunut vaan ”talo vain vähän kärähti”.

Naapuritalomme Ratakatu10:n kivirakennuksen kellari oli lähin sirpalesuoja. Kotivara Oy:n toiminta käynnistyi siinä lokakuussa 1943 ja sen jälkeen suoja oli haettava loitompaa.

Rautatiealikäytävän pommin kestävästä väestösuojasta lähdimme kerran ohi-hälytyksen jälkeen kotiin rautatievaunujen vielä palaessa sen päällä. Oulun kenties tuhoisimman pommituksen jälkeen perheemme lähti jalkapatikassa pienemmät sipikassa hakemaan suojaa Oulunlahden Kiviniemestä. Taaksepäin katsoessamme näimme kaupungin palavan niin kuin Sodoman ja Gomoran aikanaan. Sota vakavoitti ihmisiä. Rukoiltiin. Kotimme säilyminen nähtiin Jumalan varjeluksena ja monia Raamatun kertomuksia rinnastettiin oman elämän kokemuksiin.

Sota-aikana tapahtui paljon asioita, joista ei voitu tai tiedetty kertoa. Sotapropagandaa kuunneltiin ja sille joskus hymyiltiin. Sotahistoriat näitä edelleen käsittelevät. Niistä on löytynyt tapahtumia, joista sodan käynnin aikana vaiettiin. Komeasti jalkaa kohottavien saksalaisten sotilaiden ilmestyminen kaduille ja pihapiiriimmekin herätti pojissa huomiota. Kirjailija Paavo Rintalan Pojat -romaani kertoo Raksilan tuttujen poikien roolihahmoilla näistä tapahtumista, joita olen samalta paikalta myös itse nähnyt.

Ei muuta kunniaa

Raksilan naapurina on myös Oulun sankarivainajien hautausmaa. Heidän muistolaattansa kertovat, että he olivat vasta eläneet lapsuuden vuodet ja lepäävät nyt sankarivainajina edessämme. Lapsuuteni pysäyttävimmät hetket koin hautaustilaisuuksissa heidän kymmeniä arkkujaan varten avatun ja kuusen havuin verhotun suuren kuopan reunalla soittokunnan puhaltaessa Oikallis Suomenmaa suo helmahas sun poikasi onnellisna nukahtaa….   

Äitini veli kaatui sodan taistelussa. Hänen kauniilta näyttänyt elämän alkutaival päättyi siihen. Pirkko-vaimon isä koki sodan melskeet omassa ruumiissaan ja kantoi haavoittuneen sotatoverinsa tulilinjalta suojaan. Sota-ajan lasten onni oli säilyä hengissä jatkamaan elämää ja työtä maamme hyväksi. Voimme miettiä, mitä henkisiä jälkiä näemme itsessämme sodan seurauksina. Jos ajattelen omia sisaruksiani, sodan jättämät jäljet ovat ainakin kaikissa erilaisia. Olin lapsena köyhä ja ujo ja arkailin olla minä itse. Minua hävetti kulkea sodan jälkeen tyttöisessä yhteislyseossa vanhoilla puukengillä ja armeijan ylijäämävaraston kamppeissa. Näin pommitusunia pitkälle keski-ikään saakka. Koen tänä päivänä sota-ajan ja sen jälkeisen ajan muistot ja kokemukset rikkautena, josta voi kertoa toisillekin.

Oulussa Vainojen uhrien muistopäivänä  27.1.2016. Täydennetty 21.10.2018

Mauri Myllylä

Kategoria(t): Inhimillinen elämä, sota ja rauha Avainsana(t): , , , , . Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.