Lasten tiedon äärellä


Elina Viljamaan väitöstilaisuus Oulun yliopistolla 30.11.2012 klo 12.00.

”Kertomus on tärkeä osa lapsen tarinaa. Lapsi kuvaa kertomalla itseään ja maailmaa. Lapset käyttävät aikuisen jo unohtamaa tietoa ympäristöstään. Tietoisuus itsestä ja maailmasta kasvaa lapsen kertomana. Tieto koostuu kokemuksesta, tunteista ja mielikuvituksesta. Lapset tietävät itsestään ja elämästään sellaista, jota ei tiedä kukaan muu ja tekevät kertomalla siitä omaa kudelmaa. Tunne tuo siihen mukanaan asioita aivan kuin aikuisellakin. Lapsen leikkiminen keskenään on samaa kuin aikuisten juttelu. Kuvittelu on siinä mukana myös aivan kuin se on aikuisillakin. Lapsen tieto katoaa, siksi heitä on kuunneltava.  Heillä on paljon esteettistä tietoa. He tietävät, että rapakkoon pitää hypätä.” Elina Viljamaan haastattelu ylen uutisissa perjantaina 30.11.2012 klo 7.00.

Lasten havainnointia Suomenlahden rantakalliollaKuva Mauri Myllylä 2011

Lasten havainnointia Suomenlahden rantakalliolla
Kuva Mauri Myllylä 2011

Tutkimus äidin ja lapsen kerronnallisista kohtaamisista kotona avaa tieteellisen näkökulman joulun ajan päähenkilöön lapseen. Julkistettu tutkimus antaa ymmärtää, että se, mitä pidämme äkikseltään lapsellisena, onkin tiedettä, jota ei saa päästää karkaamaan käsistä. Käyntikortissa itsensä mentoriksi eli nuorempien neuvojaksi nimennyt henkilö huomaa, että häntä ravistellaan ja ravistelijana on oma lapsi. Tieteen yksi tehtävä on kyseenalaistaa. Tutkija arvioi tietämisensä totuutta sillä, miten hyvin se saa aikaan värähtelyä lukijassa. Minun mielessä hän on siinä onnistunut.

Esitän muutamia esimerkkejä mielleyhtymistä omasta ammattiympäristöstäni. Lapsi kertoo tiedostaan kerronnan ohella myös toiminnallaan ja liikkumisellaan, jos hänellä ei ole sanoja sen ilmaisemiseen. Tältä pohjalta ymmärrän paremmin aikuista moottoritietä ylinopeutta porhaltavaa. Ei hänelläkään ole sanoja ajamisesta kertovan tunteen ilmaisemiseen. Hän ilmaisee niitä liikkeellään autossaan.

Mielenkiintoinen yhtymäkohta lapsen kerrontaan on myös erilaisten tilojen kokeminen. Tutkimus on tehty kodissa ja sen lähiympäristössä. Väittelijän mielestä tilat voivat kutsua tuomaan esille oman yksilöllisyyden ja tavan olla siinä tai myös olla ristiriidassa sen kanssa. Ympäristöestetiikka on vastaväittäjän professori Pauline von Bonsdorffin omaa tiedealuetta. Hänen mielestään ympäristössä on rikastuttavia piirteitä, jotka tulevat esimerkiksi vuodenajoista ja siitä että ihmiset elävät ympäristössään. Ihmiset, niiden toiminta ja niiden jättämät jäljet tuovat eloa mukaan. Kysynkin, tarvitseeko siis kävelykadunkaan olla viimeisen päälle liipattu?

Ympäristöesteetikon ja liikennesuunnittelijan katsantokannat siis poikkeavat toisistaan. Bonsdorff ajattelee tilannetta seuraavasti:

”Tilasuunnittelussa ei ole pystytty arvostamaan tällaisia asioita, ja toisaalta myös aikaulottuvuudet on jätetty huomioimatta. Ei ole huomattu että ympäristö voi olla syvä, tai syvällinen juuri tuttuuden ja omakohtaisen tuntemisen kautta. Aika ja se, miten jokin ympäristö on jollekin syvä, pohjautuu osittain tai rakentuu tämän ihmisen omille kokemuksille. On hyvä, että on polkuja, joita voi vain kävellä kiinnittämättä huomiota niihin, on tietynlaista pysyvyyttä. On hyvä että on erilaisia näkökulmia. Uskon, että esimerkiksi esteetikot ja liikennesuunnittelijat voivat keskustelun kautta lähestyä toisiaan.”

Kerronnan loogisuutta tavoitelleena joudun siinäkin ottamaan pakkia. Lapsen kerronta on epäloogiselta tuntuvaa. Lapsen kerronnan loogisuus on kehityksessä myöhäsyntyistä. ”Pienten lasten kertomissa tarinoissa on ensin vain yksi tapahtuma, myöhemmin jo kaksi. Sitten tapahtumat voivat liittyä toisiinsa, mutta lapset sekoittavat järjestyksen niin, että kuulijan on vaikea huomata kronologisuutta.”

Kerronnan edetessä syntyy aineksia, joihin toinen kaveri voi tarttua ja jatkaa kertomustaan. Näyttää siltä, ettei tutkija kiellä tällaisen kyläreissuiltamme tutun ”aivoriihen” merkitystä aikuisiltakaan. Tutkimuksen päämetodi on kerronnallisuus ja kerronnallinen tiedonkäsitys.

”Siellä missä kaksi tai useita ihmisiä on koolla, alkaa juttelu ja ajatustenvaihto. Kerrotaan kuulumisia sekä pohditaan ajankohtaisia asioita, ihmetellään, epäillään, epäröidään, väitellään tai ehkä vain kannatellaan toisten puhumista ynähtelemällä myötämielisesti.”

Kerronnallisen tiedon käsityksen nostaminen yleisemmin käytettyjen empiirisen ja loogisen tiedon käsityksen ja käsittelyn rinnalle on tutkimuksellisesti uutta. Se on vastaväittäjän mielestä tekijälle ja myös vastaväittäjälle vaativaa. ”Väittelijän tutkimus on perustutkimusta ja edustaa arkista mutta tieteen teossa harvinaista aihetta. Sitä on käsitelty kuuntelevasti, esseistisesti ja kuvailevasti. Aihetta on käsitelty monitasoisesti eri tieteiden näkökulmasta ja se lähestyy taiteellisen tutkimuksen tasoa.”

Toisen ”tieteen” alan mentorille väitöstutkimuksen ymmärtäminen ja siitä kertominen on  vaativampaa kuin sitä jo soveltaville. Liikenneasioiden käsittelykin jo pohjautuu edellä kuvattuun jutusteluun. Lienee sopivaa ajatella, että monia tieteen aloja sivuava yhdyskuntasuunnittelu voi nostaa tekemisensä kerronnallisen tietämisen tasolle käyttäen siinä jo kehitettyjä käsitteitä ja menetelmiä omiin sovelluksiinsa.

Oulu 4.12.2012

Mauri Myllylä

Kategoria(t): Kulttuuri, Mentorointi, Muut, Tiede, Yhdyskuntasuunnittelu Avainsana(t): , , , . Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.